tiistai 11. maaliskuuta 2014

Pari (miljoonaa) sanaa ystävyydestä

Olen aiemmin sivunnut tätä aihetta vanhemmassa kirjoituksessa. Siinä, missä kirjoitin pakkososiaalisuudesta. Nyt kuitenkin keskitytään enemmän ystävyyteen ja siihen, mitä se minulle on. Tai ei ole.

Jo ihan pienenä koin inhottavana kaikki lastenkutsut. Menin mielelläni, mutta mihinkään en koskaan tahtonut osallistua. Istuin sivussa, vänkäsin vastaan, että en tahdo pelata sitä peliä, tai leikkiä sitä leikkiä. En juuri koskaan osallistunut, minua oli todella vaikea saada ryhmäjuttuihin mukaan. Oikein ahdisti, kun tiesi, että taas siellä on leikkejä. Useimmiten pidin pääni ja istuin sivussa toisten leikkiessä, joskus saatoin laittaa aasille häntää. Omilla synttäreillä sitten taas osallistuin mieluusti, sillä olinhan kotona, kaverit oli itse kutsumiani ja mahdolliset leikit itse valittuja. Ne leikit tosin taisi olla pitkälti sitä aasin häntää tai ongintaa, jolloin saa yksinään tehdä ja toimia.

Jo heti kouluikäisenä oli selvää, että on olemassa se paras ystävä ja loput on kavereita. Kavereiden kanssa vietettiin aikaa silloin tällöin, mutta paras ystävä, bestis, oli se juttu. Kun tuo ystävä tahtoi välillä olla toistenkin kanssa, tulin mustasukkaiseksi. Kyllä minä vain tahtoisin olla aina hänen kanssaan! Tästä ylemmillä luokilla, edelleen ala-asteella, piti kehittää oikein sääntöjä tätä varten: parina päivänä viikossa sai viettää aikaa toistenkin kanssa. Itsekin käytin nuo hyväkseni ja sitten kehuin sille parhaalle ystävälle, että oli ollut niiiiin kivaa ja oltiin tehty vaikka mitä jännää! Ihan vaan, että häntä harmittaisi, kun ei ollutkaan minun kanssani. Oma vika, kun tahtoi olla toistenkin kanssa!

Sama paras ystävä pysyi monta vuotta, ensimmäiseltä luokalta lähtien. Jossain kohtaa alettiin pyöriä eri porukoissa ja tilalle tuli toinen, joka pysyi koko yläasteen samana, muutamaa draamaa lukuunottamatta. Ja sama homma jatkui tämänkin ystävän kanssa. Olin oikein onnellinen yhden ihmisen ihminen, mutta toinen tahtoi välillä viettää aikaa muidenkin kanssa. Ja minä olin mustasukkainen, vaikka pääasiassa taisimmekin viettää aikaa toistemme seurassa. Mutta bestis oli iso juttu. Kirjevihkoihin kirjoiteltiin pienen ystävyystauon jälkeen, että musta tuntuu, että sä oot taas mulle bestis. Ja sitten oltiin taas yhdessä.

Peruskoulu loppui, muutin muualle, ja ystävä, sekä kaverit jäi. Enkä oikein koskaan tehnyt uusia ystäviä. Kavereita oli, muttei mitään kovin tärkeitä, eikä sellaisia, että olisin välittänyt aikaa viettää heidän seurassaan sen enempää. Eivät olleet läheisiä. Suurimman osan ajasta vietin yksin, enkä laittanut sitä pahakseni. Vasta muutama vuosi myöhemmin silloisessa työpaikassa sain uuden ystävän ja jouduin opettelemaan ystäväsäännöt uudelleen. En tiennyt lainkaan miten kuuluu toimia, mitä pitää kertoa ja miten käyttäytyä. Välissä olin ollut lähinnä tekemisissä miespuolisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on aina ollutkin helpompi olla. Ihan siis kaverinakin. En osannut olla yhtään tyttöjen kanssa. Ilmeisesti aika ratkaisevat vuodet siinä välissä tuli vietettyä yksin.

Ja sitten löytyi se poikaystäväkin, jonka vuoksi hylkäsin tämän uuden tyttöpuolisen ystäväni. En vain enää kokenut haluavani viettää aikaa kenenkään muun kanssa kuin poikaystäväni, syystä että yksi ihminen riitti. Ihan samalla tavalla kuin jo pienenä. Jossain kohtaa tuota ehkä kaveruudeksi laantunutta ystävyyttä koitettiin herätellä henkiin ja aika hyvin onnistuttiinkin, kunnes sekin vain lopulta hiipui pois. En ehkä osannut panostaa tarvittavalla tavalla. Mutta suremaan en osaa myöskään jäädä. Koska aina on olemassa yksi ihminen kuitenkin, joka minulle riittää.

Ainoa poikkeus ystävyyskuvioissa tapahtui kuitenkin jo tuon työpaikan alkuvaiheilla ja ennen silloisen poikaystävän tapaamista. Silloin nimittäin törmäsin sattumalta, paikallisessa pikkuisessa ruokakaupassa, ala-asteen aikaiseen bestikseni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Siinä on ihminen, jota kutsun ystäväkseni hautaan asti. Jopa samaan aikaan, kun elämässäni on se tietty ihminen. Mutta yhtään uutta ystävyyttä en siis ollut vieläkään solminut. 

Yli kuuden työvuoden aikana, samassa paikassa siis, en kokenut solmivani uusia ystävyyksiä. Toisista työkavereista tuli läheisimpiä kuin toisista ja kaikenlaisia asioita heidän kanssaan puhui. Mutta vietinkö aikaa heidän kanssaan työpaikan ulkopuolella? En. Minusta ystävyyteen kuuluu se, että aikaa vietetään yhdessä muutenkin kuin työpaikalla. Ehkä joskus vähän maistelin ajatusta joidenkin ihmisten kohdalla, mutta siihen se jäi ja nämäkin ihmiset jäivät vain kavereiksi. Mutta introverttiä ei niin haittaa.

Ja tässä samassa tilanteessa ollaan pitkälti edelleen (vaikka tuosta mustasukkaisuudesta olenkin sentään päässyt eroon). Kaikki edellä kirjoitettu on pitkälti pohjustusta tälle kaikelle, mitä ystävyydestä tahdon tällä kertaa sanoa. Siitä, mitä se minulle merkitsee.

Se kun ei merkitse minulle yhtä paljon kuin suurimmalle osalle ihmisistä. Mieheni ja lapsuudenystäväni ystävyys on minulle valtavan tärkeitä. Sekä erään ihanaisen, josta on kovaa vauhtia tulossa ihminen, jonka ihan oikeasti tahdon ja tarvitsen elämääni ja jota jo nyt kutsun ystäväksi, vaikka emme ole koskaan vielä tavanneetkaan! 

Kun sanotaan, että ystävät ovat valtava voimavara, en osaa samaistua. Kun iloitaan niistä kaikista ystävistä, mitä elämässä on, en osaa samaistua. Kun iloitaan aikuisiällä solmituista uusista ystävyyksistä, en osaa samaistua. Kun tahdotaan tavata jonkun tutun kanssa ihan vain tapaamisen vuoksi; hei ois kiva tavata joskus!, en osaa innostua laisinkaan. Enemmänkin ahdistaa. Miksi muka olisi kiva tavata joskus? Mitä tekisimme, mistä puhuisimme, miksi? En osaa laisinkaan tavata ihmisiä pelkän tapaamisen vuoksi. On tunnettava, että on jokin huima yhteys jo ennen sitä, jotta tuntisin, että tahtoisin tavata. Jos kyseessä on kaveri, en yksinkertaisesti koe mitään tarvetta tavata. Ja potentiaalisia ystäviä on oikeasti vähän. Aistin todella hyvin ihmisistä fiiliksiä, jolloin tiedän aika pian natsaako jonkun kanssa vai ei, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Iso määrä ihmisiä on sellaisia, joiden kanssa en välitä viettää aikaa. Yleensä heissä ei ole mitään vikaa. Minä vain olen tällainen. Valikoiva, introvertti, erakko, tarkka siitä, kenen kanssa aikaani tuhlaan tai en tuhlaa. 

Ja koska en oikein ymmärrä ystävyyksien päälle, en myöskään ymmärrä muruttelua, kullaksi tai rakkaaksi kutsumista. Tai monia muita hellittelynimiä. Minusta nuo sanat on parisuhteen sisäisiä, saati sitten kaikenlaiset pusuttelutoivotukset. Vaikka toisaalta tavallaan ymmärrän, että toisille ihmissuhteet on sellaisia. Mutta itseltäni vaatisi aika paljon sanoa ystävääni (muuta kuin miestäni) kullaksi. Samoin sydänmerkkien viljely tuottaa välillä vaikeuksia. Mielelläni laitan sydämen kun (mukava) ihminen kirjoittaa jotain mukavaa, mutta yleensä sen takia, että se sydänmerkki on laitettu ensimmäisenä minulle ja vastaan siihen hyvien tapojen mukaisesti. Pusuttelutoivotuksiin keksin oman vastineen, joka ei koskaan ole pus.

Kaikesta näistä asioista huolimatta en silti ennalta ole päättänyt, eikö joskus voisi uusia ystäviksi kutsuttavia ihmisiä tupsahtaa elämään ihan eri kautta, kuin mihin olen tottunut. Tai miksipä jokin kaveruus ei voisi kehittyä ystävyydeksi. Häilyvällä rajalla on parikin ihmistä, joista toinen on mies ja toinen on nainen, ja aika näyttää miten niiden suhteen käy. Mutta koska olen edelleen pitkälti yhden ihmisen ihminen, en osaa näiden häilyvien eteen tehdä mitään. Niiden kanssa saa käydä niin kuin käy. Aina joskus koen suurta halua olla jonkun ystävä, ja silloin toimin itsekin. Osittain siksi elämääni onkin hiljattain tupsahtanut uusi ihminen, jota kutsun ystäväksi.

Yleisesti ottaen olen siitä harvinaisessa tilanteessa, että minulla on ystävänä mieheni, lapsuudenystäväni (nainen), sekä tämä uusi ihanainen, joka siis on nainen hänkin. Sillä olen aina tullut paremmin toimeen miesten kanssa. Miesten kanssa kaikki on suhteellisen simppeliä, naisten kesken mietin kaikenlaisia juttuja, että mitähän se silläkin tarkoitti, miksi mahtoi tehdä juuri noin juuri tässä vaiheessa, mitähän hän mahtaa ajaa tuollakin takaa.. Minun silmissäni naiset on aina vähän juonijoita ja manipuloivia. Siksi en osaa ihan täysin avoin olla naisille vaan pidän varani, ellen aisti sitä tiettyä yhteyttä, täyttä vilpittömyyttä ja luotettavuutta, tai ellen ole tuntenut toista aina. Lisäksi koen, että naisten välillä on aina tiettyä kilpailua, mikä saattaa olla ihan omassa päässäni tai jopa minun itseni luomaa, mutta lopputulos on silti sama, minulle se kilpailu on olemassa, enkä pidä siitä yhtään. Tämä kaikki luonnollisesti vaikeuttaa uusien ystävyyksien solmimista, mutta se on minulle ok, koska en koe tarvitsevani uusia ystävyyksiä. Miesten kanssa kaikki on helpompaa ja heidän kanssaan näen jopa mahdolliseksi uusien ystävyyksien luomisen aikuisiällä. Minulla on muutama pelkästään netin kautta luotu ystävyys parin miespuolisen kanssa, joiden kanssa tulee puitua niitä kaikista arempiakin asioita. Nuo ystävyydet ovat kestäneet jo vuosia. Näitä en kuitenkaan laske ystäviksi ihan siinä merkityksessä, josta nyt puhun, sillä emme vietä aikaa yhdessä. Lähinnä palailemme asialle aina kun jotain mullistavaa tapahtuu tai kun kyselemme muuten vain kuulumisia. Silti nämä ihmiset ovat niitä, joiden käsiin antaisin itsestäni mitä vain ja tietäisin, että sille ei pahaa tehdä, vaan saisin apua kaikin tavoin.

En siis pidä mahdottomana sitä, että ystävyys syntyy ilman fyysista kontaktia, tai muutakaan vastaavaa kontaktia. Pelkät sanat ruudulla (tai kirjepaperilla) voi riittää, mikäli ihmisen kanssa natsaa kaikkineen. Jos kaikilla osa-alueilla ei natsaa, jos jokin päätyy häiritsemään, niin se on todennäköisesti siinä. Minun osaltani ainakin. Joskus häiritsee asiat, jotka eivät johdu siitä toisesta, vaan minusta. Mutta jälleen lopputulos on sama: jokin häiritsee. Ja kun mahdollisesta ystävyydestä on kyse, mikä ei minulle ole niin tärkeää, on peli yleensä menetetty siinä kohtaa.

Koska olen tarkka ja valitsevainen ihminen niiden suhteen, jotka lähelleni päästän, minulla on myös muutama tarkka kriteeri, joilla itse määrittelen ystävyyden. Yksi tärkeimmistä kriteereistä ja se, mikä voi kaiken määrittää tulevaisuudessa, on tämä: suurista elämän käänteistä kerrotaan, niistä ei lueta sosiaalisessa mediassa. Elämän ikävät käänteet ja muut tapahtumat on jokaisen oma asia, että kenelle niitä kertoo, missä kertoo vai kertooko ollenkaan, mutta jos suuri ilo jätetään jakamatta, kertoo se minulle siitä, että kyseessä ei ole ystävyys. Enhän itsekään kerro kavereille isoja juttuja, ystäville kyllä. Ystävien, tai joskus jopa potentiaalisten ystävien kanssa, tulee jaettua elämän suuret ilot silloin kun ne tapahtuvat. Koska eihän niitä vain voi pitää sisällään! Minusta ystävän kanssa jaetaan siis nimenomaan ne suuret positiiviset ja ihanat tapahtumat, ja niistä riemuitaan yhdessä. Surut jaetaan toki kanssa, mutta koska jokaisella on oma tapansa käsitellä surua, ei tälle voi asettaa kriteeriä. Jokainen tavallaan.

Ja koska minulla on nämä kriteerit, nousee karvani helposti pystyyn jos minua kutsutaan ystäväksi tilanteessa, jossa en itse oikein tunne samoin. Ehkä ihminen, joka ei täytä yllä olevaa kriteeriä, kutsuu minua ystäväksi. Toiset osaisivat varmasti olla asiasta onnellisia, minulla lähinnä alkaa päässä pyöriä, että millä oikeudella? Yleisesti ottaen näin. Onneksi harvoin ystävyys on yksisuuntainen asia, joten näitäkään ei kovin usein pääse tapahtumaan.

Ne harvat, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen kyllä. Heidät hukutan kykyni mukaan lahjoihin ja muihin huomionosoituksiin, lähden tarvittaessa tueksi vaikka keskellä yötä ja kerron, että arvostan ja tykkään heistä. Heille antaisin vaikka henkeni. Heille olen lojaali ja aivan varmasti hyvä ystävä. Ehkä siksikään minulla ei voi olla montaa ystävää, kun energiamäärät ei yksinkertaisesti sitä sallisi. Annan niin kaikkeni. Kaikki tai ei mitään. Tässäkin asiassa.

Mutta en muruttele. Sydämen saatan laittaa, vaikka montakin, ja ihan omasta halustani!

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Älä koskaan avaa laatikkoa, jota et ole itse sulkenut


Pidemmän aikaa oli tunne, ettei tänne blogiin ole enää asiaa kirjoitettavaksi. Kuitenkin tässä kuukausien kuluessa on muutama aihe noussut esiin. Yksi niistä on ylitse muiden ja sitä tahdon käsitellä tässä. Sinänsä se poikkeaa muista aiheista sen verran, että oma epätäydellisyyteni on kerrottavissa muutamalla sanalla. Loput on lähinnä muiden ihmisten yleisen käytöksen ihmettelyä. Sanomatta tätä kuitenkaan niin, että se suurin epätäydellisyys olisi heissä. Ihmetystä se toden totta aiheuttaa!

Aloitetaan minusta ja omasta virheestäni: olen todella huono ottamaan neuvoja vastaan. Jo joskus teini-ikäisenä luin kirjan Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Muistan aina, kun siinä sanottiin, että miehet eivät pidä siitä kun heitä neuvoo. Että he pyytävät kyllä apua kun sitä tarvitsevat. Jo silloin mietin, että tuo pätee kyllä minuun, vaikken mies olekaan. Ja se pätee edelleen. Pyydän neuvoa kun sitä kaipaan. En kerro ongelmista siksi, että ne pitäisi ratkoa. Jos minulla on jossain asiassa niin suuri ongelma, että näen aiheelliseksi mainita sen olemassaolon, olen silloin erittäin varmasti miettinyt pääni puhki erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Kerron asiasta siksi, että asia on olemassa ja sille ei yleensä mitään voi. 

Ja sitten saapuu niitä neuvoja. Hyvin harvoin joku tuo esille vaihtoehdon, jota en olisi jo ajatellut. Sellaiset neuvot ovat oikeasti tervetulleita, ne eivät ärsytä, vaikka en niitä olisikaan pyytänyt. Mutta näitä muistan vain hyvin harvoin saaneeni. Ihmisillä on tapana aloittaa aina siitä yksinkertaisimmasta vaihtoehdosta.

Esimerkki 1:
Kerron asiasta, jossa joutuu ajamaan autolla monta tuntia, keskellä yötä, hirvittäviä kilometrimääriä. Kerron, että vähän pelottaa uupumus, mutta että asialle ei mitään voi. Paljon taukoja ja kahvia, niin sillä sitten pärjätään, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.
Neuvo:
Miksi ette mene lentokoneella? 
Ai kato joo, kiitti kun kerroit, eipä hei tullut mieleenkään. Eiköhän tämä vaihtoehto olisi käytössä jo, jos se olisi mahdollinen.

Esimerkki 2:
Sama tilanne. On ajettava läpi yön uupuneena kotiin jostain tapahtumasta, koska kissa odottaa kotona.
Neuvo:
Miksi ette jää yöksi jonnekin hotelliin? 
Koska kissa odottaa kotona?

Esimerkki 3:
Sama tilanne. Se kissa odottaa siellä kotona. Joutuu olemaan yksin paljon pidempään kuin normaalisti, eli tyyliin puolitoista vuorokautta. Ja sitä joutuu siksi ajamaan kotiin läpi yön, uupuneena. Mutta että asialle ei mitään voi, ajettava on, koska pitää ajaa kissan luo.
Neuvo:
Eikö sitä voisi viedä siksi ajaksi jonnekin hoitoon? Tai jos joku kävisi vaikka ruokkimassa? 
No nythän se ratkesi! Eipä tullut mieleenkään tällainen vaihtoehto! Onneksi ehdotit, nythän me voidaan jäädä hotelliin yöksi ja olla ajamatta kotiin koko yötä. Siis oikeasti, luulit että tämä ei olisi se ensimmäinen vaihtoehto, jos se olisi vaihtoehto?

Esimerkki 4:
On lihakset vähän kireät tuossa jalassa.
Neuvo:
Pitäiskös sun venytellä? 
Kiitti. My mind has been blown.

Esimerkki 5:
Lääkärillä: kun tein näin ja näin, tuli tällainen ja tällainen oire. Vakava ja pelottava. Eräs ammattilainen passitti minut tänne lääkärin puheille, että mistä mahtaa johtua.
Neuvo:
Älä tee niin, jos siitä kerran tulee tuollaiset oireet. 
Sanaton.. Kiitti kun tutkit, että mistä se johtuu.

Esimerkki 6:
Kerron, miten välillä on kausia kun on suurempi nälkä ja tuntuu, ettei mikään riitä. Mutta että olen sen nyt ratkaissut tietyllä tavalla, lisäämällä sitä ja tätä ravintoa siihen ja siihen kohtaan.
Neuvo:
Pitäisikö sun lisätä vaikka tätä tiettyä ruoka-ainetta tuohon? Tai vaikka tuota siihen?
Siis enkö juuri kertonut, että olin jo asian ratkaissut?

Esimerkki 7:
Kerron, että on sitä ja sitä vaivaa, ja siksi en voi tehdä mitään rintatreeniliikettä.
Neuvo:
Oletko kokeillut tätä rintatreeniliikettä?
Sanoinkohan juuri, etten voi tehdä mitään rintatreeniliikettä?

Esimerkki 8:
Sama tilanne. Kerron, että on tämä kyseinen vaiva ja se aiheuttaa tietynlaisia kipuja.
Neuvo:
Jos se onkin tämä vaiva? Tai tämä? Tai ehkä tämä?
Minä juuri kerroin, mikä se on!

Vähän väliä törmää aivan absurdeihin neuvoihin tai kysymyksiin, joiden kohdalla ei oikeasti tiedä, itkeäkö vaiko nauraa.

Esimerkki 9:
Kerron, miten olimme rankalla vaelluksella, niin rankalla että alun nousuvaihe oli itkettää ja syke nousi pilviin ja piti pysähdellä vähän väliä hengittämään. Mutta onnistui se lopulta ja sitten olikin voittajafiilis!
Neuvo:
Miksi ette kääntyneet takaisin, kun kerran oli niin rankkaa?
En vieläkään tiedä mitä tähän sanoa.

Joskus myös asiat ovat toisille suurempia ongelmia kuin itselleni. Olen saattanut jonkin asian jo ihan täysin hyväksyä, mennyt eteenpäin, enkä koe asiaa minkäänlaiseksi ongelmaksi.

Esimerkki 10:
Kerron, että olemme muuttamassa Saksasta pois, koska kielitaitomme ei riitä. Että itse en puhu ollenkaan saksaa ja mieheni taas on opiskellut ala-asteelta lähtien, mutta että sekään ei riitä. Siksi olemme päättäneet muuttaa toisaalle, jossa osaamme kielen ja voimme kommunikoida ihmisten kanssa. Ja että asia on täysin ok ja hyväksytty, ja tulevaisuutta järjestellään koko ajan.
Neuvo:
Kyllä pitäisi opiskella kieltä, jää niin paljosta paitsi, mene ihmeessä jonnekin opistoon opiskelemaan tai ihmisten pariin keskustelemaan, jotenkin sääliksi käy, mieti vaikka vaihtoehtoa jossa mies on vaikka sairaalassa, miten sitten pärjäät kun et osaa kieltä jne. jne.
AAARGH. Tottakai on hyvä opiskella kieli! Luuletko etten ole ajatellut noita kaikkia asioita jo? Kiitos kuitenkin, että osoitit ne taas minulle. Muistanpa jälleen paremmin, miksi olemme JO muuttamassa pois.

Joten kyllä, tulee olo että pidetään aivan tyhmänä. Niin kuin en osaisi itse ajatella, tietäisi mikä on minulle parasta. Kerrotaan, että minun pitäisi tehdä näin, jotta minun olisi parempi. Kai minä tiedän itse, miten minun on paras. Enkö? Tiedän hyvin tarkasti mihin kehoni pystyy ja mihin ei, tiedän mihin minä pystyn ja mihin en, tiedän suurimman osan vaihtoehdoista, kun edessä on ongelma. Koska selvitän kaiken, luen kaikesta. En koskaan jää voivottelemaan, että kun nyt ei voi tehdä näin tai kun että nyt on pakko tehdä noin. Selvitän satavarmasti kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Joskus niitä ei yksinkertaisesti ole, mutta oletetaan, että jos kuitenkin olisi. Ja sitten annetaan se ensimmäinen, kaikista yksinkertaisin neuvo. Hei oikeasti, kai minä edes sen olen jaksanut selvittää?

Monesti voi myös käydä niin, että asiassa en ole koskaan nähnytkään mitään ongelmaa, mutta jotenkin sieltä onnistutaan sellainen kaivamaan. Jostain sieltä, jokin pikkujuttu, johon takerrutaan ja josta rakennetaan ongelma, jota aletaan sitten ratkoa. Itse jään näissä asioissa suu auki, koska en alunperinkään kokenut ongelmaa olevan ja sitten yhtäkkiä väitetään, että on. Vaikka edelleen olisin sitä mieltä, ettei ole. Näissä tilanteessa kärsivällisyyttäni koetellaan, jos asiaa jatketaan ja jatketaan, vaikka vieläkään en näkisi ongelmaa. Jossain kohtaa onneksi pystyn irtautumaan aiheesta sen verran, että muutun suorastaan seesteiseksi. Vaikka asiasta kuinka jauhettaisiin, en vieläkään lähde muuttamaan toimintatapaani, koska toimintatapani on minun kykyjeni mukainen, minulle paras. Ei se ehkä ole se, mikä on muille paras. Mutta älä väitä, että se olisi siksi minulle huono.

Uskon myös, että suuri osa neuvoista on oikeasti pelkkää pätemistä. Sillä ei ole mitään tekemistä vilpittömän auttamisenhalun kanssa. Lisäksi minua hämmentää ihmisten luetun ymmärtämisen puute. Ei lueta, mistä oikeasti kirjoitan. Tai ei kuunnella, mistä oikeasti kerron. Vaikka kaikki olisi kuinka selväsanaisesti kerrottu, silti takerrutaan aivan toisiin seikkoihin. Joskus takerrutaan seikkoihin, millä ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Ihmisten pätemisen tarve on toisinaan rajaton. Olen monesti sen vuoksi aivan suu auki. En voi sanoa, etteikö ihmisten käytös yllättäisi minua aina uudelleen. Siihen pystyvät, vaikka en heistä pitäisikään. Hämmennystä olen toki kykeneväinen tuntemaan. Ehkä sitä enemmän, mitä useammin näitä tilanteita tulee eteen. Hiljattain niitä on tullut niin paljon, että piti kirjoittaa niistä tämä kirjoitus. Hiljattain minulla on ollut paljon monttu auki ja meloni nenässä. Siinä eroan neuvojista, jotka jankkaavat ja jankkaavat, vaikka sanon ei, että minä myönnän neuvomisen minua ärsyttävän. Kukaan ei ole vielä myöntänyt minulle, että heitä ärsyttää, kun en ota neuvoa vastaan. Osoittavat sen toki muilla tavoin hyvinkin selkeästi.

Kyllä, teksti hyökkää poikkeuksellisesti enemmän muita vastaan kuin huutaa minun vikaani maailmalle. Mutta toisaalta, eihän tilannetta olisi olemassakaan, jos minun vikaani ei olisi olemassa. Siispä luonnollisesti, vikaa on myös minussa. Myönnän sen, ihan ensimmäisenä.

Vai neuvoisitko minua ehkä käyttäytymään jollain toisella tavalla?

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Paljon melua, mutta ei (enää) tyhjästä

Tästä blogista on tullut kanava, jota kautta voin huutaa itseäni maailmalle. Huutaa, että kuka minä olen ja mitä minä tunnen. Että olen erilainen, ylpeästi, vaikka muut olisivat kuinka eri mieltä kanssani. Tämä on kanava, jota kautta voin kertoa, että minäkin kelpaan. Ihan juuri tällaisena. 

Miksi tämä huutaminen on sitten niin tärkeää? Osittain asiaa on jo käytykin läpi edellisissä postauksissa. Toiset asiat ovat taas paljon henkilökohtaisempia, joten niitä en käy tässä läpi, mutta erinäisistä syistä johtuen olen lähes koko elämäni tuntenut, etten ole tarpeeksi. Uskoakseni kirjoitustapa, jolla tätä kirjoitan, on juuri siitä syystä niin hyökkäävä. Koska olen vihdoin ymmärtänyt, että kelpaan itsenäni ja haluan kertoa sen kaikille niille, jotka ovat uskotelleet, etten kelpaisi. Jokin sisälläni on vuosien varrella kasvanut niin suureksi, että se purkautuu tarpeena huutaa ulos kaikki se, mitä minä nyt olen.

Tiedän, että olen mielipiteikäs. Saattaa vaikuttaa siltä, että olen mielipiteissäni ehdoton. Toisaalta olenkin, niissä mitkä koen niin oleelliseksi osaksi minua. Mutta se ei tee toisten mielipiteistä vääriä. Lisäksi olen aina valmis kuuntelemaan perustelut sille, miksi minun pitäisi tuntea tai toimia jotenkin toisin. Jos perustelet hyvin, jos siinä on pointti mitä en ollut itse ennen huomannut, saatan hyvinkin muuttaa tapaani nähdä jokin asia. En oikeasti ole siis niin hyökkäävä, mitä tämä blogi antaa olettaa. Tänne vain purkautuu ne kaikki asiat, mistä tunnen kaikista vahvimmin. Ne taas ovat niitä asioita, joissa toiset eivät minua tahdo hyväksyä. Ja se lisää hyökkäävyyttä kirjoitukseeni vielä enemmän. Sillä minullahan on oikeus olla juuri tällainen.

Yksi suuri syy tälle mielipiteiden julistamiselle löytynee myös jo vuosien takaa. Ennen minulla ei ollut mielipiteitä. Olin jo pienenä aika hukassa itseni kanssa eikä minulla ollut mitään havaintoa kuka olen. Olin oikeasti aika sokea, ihan mille tahansa. En nähnyt tai hoksannut oma-aloitteisesti asioita. Olin täysin mielipiteetön. Yläasteen kronikassa kohdallani lukee "Omien mielipiteidensä valtias". Surkuhupaisaa! Muodostin mielipiteeni sen pohjalta, minkä joku toinen minulle osoitti. Jos joku kertoi olevansa jotain mieltä jostain, huomasin, etten ollut huomannut koko asiaa itse. Päätin, että voin olla vaikka samaa mieltä. Niin omin mielipiteen itselleni ja kerroin sen aina kun tilaisuus tuli. Näin minusta tuli Omien Mielipiteideni Valtias. Aika surullista.

Vasta joskus aikuisiällä opin pikkuhiljaa tuntemaan itseäni ja sitä, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Jotkin asiat ovat toki olleet aina jollain tasolla selkeitä, mutta niiden tiedostaminen on tapahtunut hyvinkin myöhään. Ja vasta mieheni tapaamisen myötä löysin todella itseni ja sain ikäänkuin suljettua ovet kaikilta niiltä möröiltä, mitkä olivat ennen päivittäin päässeet kummittelemaan. Aloitin uuden luvun. Siitä lähtien olen ollut ihan vain minä. Kaiken muun lisäksi olen huomannut tuntevani niin vahvasti tietyistä asioista, että koen ihan todellista tarvetta käydä niitä julkisesti läpi. Ja mikäs sen kätevämpää, kuin kirjoittaa maailman nähtäville ne suurimmat, ratkaisevat asiat. Ei tarvitse enää selitellä. Tietyissä tapauksissa voi jopa ilmoittaa, että lue täältä.

Tämän blogin myötä olen huomannut, että kaltaisiani on oikeasti olemassa. Harva ehkä tuntee niin vahvasti, että kirjoittaisi siitä niin hyökkäävästi kuin minä. Mutta kuitenkin. Olen ollut iloinen, kun tästä on jopa ollut jollekin apua. Toisaalta tämä on aiheuttanut myös vastakkaisia reaktioita, jotka ovat minulle ok. Kirjoitan provosoivasti eli haen kyllä sitä vastakkaista reaktiota ihan itse. Uskallan hakea sitä, koska olen omasta kannastani niin varma. Ja varma olen vain niistä asioista, mistä tunnen näin vahvasti. 

Harmillisinta on ollut se, että jotkut teksteistäni ovat todennäköisesti muuttaneet välejä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli ennen puhtaasti lämpöiset välit. Myönnän, että se surettaa, vaikka siihen varauduinkin. Se surettaa, koska se kertoo jälleen minulle, etten ole tarpeeksi juuri tällaisena, kyllin hyvä. Mutta sen sijaan, että muuttaisin tästä syystä mielipidettäni tai itseäni muutenkaan, hyväksyn sen, etten kelpaa kaikille ja kaikkia en vain voi miellyttää. Koskaan en ole oikeasti edes kaikkia tahtonut miellyttää, mutta hyväksyntää, sitä olen hakenut pienestä pitäen. Edelleen on se pieni ääni jossain syvällä sisällä, joka sitä kaipaa, mutta se on tosiaan vain pieni ääni. Se ei ole tärkeä, eikä minua ajava voima. 

Sillä mikään ei ole kuitenkaan oikeasti tärkeämpää kuin se, että kelpaan itselleni ja miehelleni. Nuo kaksi ovat ne ainoat ihmiset, joiden mielipiteellä on tässä asiassa mitään merkitystä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Kirosana: pakkososialisointi

En ole ihmisihminen, toisin kuin suurin osa ihmisistä taitaa olla. Ympärilläni on vain ne vähät, jotka olen siihen halunnut ja valinnut.

En ymmärrä tai osaa small talkia. Minusta on valtavan ahdistavaa puhua väkisin jonkun kanssa. Keskustella asioista, jotka ei kumpaakaan kiinnosta, mutta joista on keskusteltava vain, jotta keskustelisi jostain. Mitä enemmän ihmisiä, sitä hiljaisempi olen. Läheisteni seurassa sitten olenkin kaikkea muuta kuin hiljainen.

En koe tarvitsevani yhtään enempää, kuin mitä minulla on. Aviomieheni ja perheeni lisäksi lähelläni on yksi hyvä ystävä. Mieheltäni saankin kaiken sen seuran, mitä päivittäin tarvitsen ja haluan. Sen lisäksi ikävöin toki Suomeen jäänyttä perhettäni ja ystävääni, sekä hänen lapsiaan. Tällaisissa tapauksissa yleensä ehdotetaan, että tutustu paikallisiin, etsi ystäviä. Miksi? Kun ikävöin Suomessa asuvaa ystävääni, ikävöin nimenomaan Suomessa asuvaa ystävääni, en missään tapauksessa ketä tahansa. Ehdotushan on sama, kuin sanoisi ihmisten parissa viihtyvälle ja heitä ympärilleen tarvitsevalle ihmiselle ratkaisuksi yhtään mihinkään, että olisit yksin mieluummin, sitten on parempi olla. Sellaista ei kuitenkaan koskaan ehdoteta, koska on normaalia olla ihmisihminen. Minä olen se epänormaali. Koko ajatus siitä, että menisin ja etsisin uusia ihmisiä elämääni, on valtavan ahdistava. En edes tietäisi miten se tapahtuu. Onneksi minun ei näin tarvitse tehdä. Olen valinnut pitää ympärilläni vain ne, jotka siihen olen halunnut. Parhaan ystäväni kanssa olen joka päivä. Kuinka moni voi sanoa samaa?

En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa on jollain lailla epämiellyttävä olo. Se olo voi syntyä pelkästään siitä, että ei koe, että olisi kovin paljoa yhteistä, eikä keksi puheenaiheita. Ei silloin voi olla rennosti. Se on itseni kohdalla edellytys sille, että viihdyn yhtään kenenkään kanssa. Jos en voi olla rennosti, en voi olla oma itseni, en siis viihdy. Tilanteesta tulee pakkososialisointia. Vihaan pakkososialisointia. Vihaan tilanteita, joihin on pakko mennä ihmisten pariin, keskustella ventovieraiden kanssa. Ehkä jopa tehdä vaikutus. Puistattavaa! Myös ajatus siitä, että olisi laitettava tekohymy naamalle jos on jostain syystä huono olla, ja oltava ihana aivan pelkästään toisten, tuntemattomien vuoksi, on vastenmielinen. Sosiaaliset yhteenkerääntymiset ei ole juttuni. Eri asia tietysti ihmisten kesken, jotka tunnen, tai niiden kesken, jotka haluaisin elämääni. Mutta jo puolitutut on asia erikseen. Siihen on yleensä syynsä, että he ovat vain puolituttuja. Jos minua ei meinaa päästä lähelle, se johtuu siitä, että valitsen olla päästämättä lähelle. Jos en avaudu sinulle, se tarkoittaa sitä, etten tahdo avautua sinulle. 

Aikuisena olemisen parhaita puolia on ehdottomasti se, että saa itse valita seuransa. Saa valita ne ihmiset ympärilleen, jotka siihen tahtoo. Ei ole oikeasti koskaan pakko pakkososialisoida. Kukaan ei pakota väkisin laittamaan sitä (teko)hymyä naamalle korvasta korvaan ja keskustelemaan ihmisten kanssa, joiden kanssa ei halua keskustella. On lupa valita ne ihmiset, joiden kanssa oikeasti haluaa aikaa viettää. Ne, jotka saavat sinut aivan oikeasti hymyilemään. On lupa valita, ettei vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat olon huonoksi, joiden kanssa ei aidosti viihdy. Jos joku kohtelee sinua huonosti, se ihminen ei ansaitse olla elämässäsi. Hyvin vähän on oikeasti pakko sietää.

Olen vähän erakko, tiedän. Olisin kaikista onnellisimmillani asuessani mieheni kanssa keskellä ei mitään. Olisin onnellinen, vaikka minun ei koskaan enää tarvitsisi olla tekemisissä yhtään kenenkään kanssa (paitsi edelleenkin niiden, joiden kanssa haluaisin olla tekemisissä). Onneksi mieheni on suurilta osin samanlainen, joten tiedä vaikka tuon idean joskus toteuttaisi. Sinänsä ehkä hassua, että kuitenkin tulen toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa ja esimerkiksi auttamisenhaluni on valtava ja vilpitön. Empatisoin niin suuresti, että välillä kannan hirvittävät määrät ihmisten murheita harteillani.

Mutta harvan ihmisen seurassa tunnen, että voin olla ihan oma itseni. Mielestäni kaikki on täysin turhaa ja hukkaan heitettyä aikaa, jos täytyy itseään piilotella eikä voi ihan omana itsenään olla asioissa mukana. Henkilökohtaisesti en itse tykkää tuhlata omaa aikaani mihinkään tuollaiseen. Täysillä mukana tai sitten ei ollenkaan. Tässäkään, niin kuin niin monessa muussakaan asiassa, ihan kiva ei riitä. Sen pitää olla paljon, paljon enemmän.

Elämäni tässä avioliitossa, jossa mieheni on kaiken muun lisäksi myös paras ystäväni, on maailmassa parasta. Ympärilläni on lisäksi perhe ja sitten vielä yksi ihminen, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja nauraa sydämeni kyllyydestä aina kun siihen vain on mahdollisuus. Valitsen nämä muutamat ihmiset koska tahansa mieluummin kuin sata ihan kivaa kaveria. Olen myös ehkä onnekas siinä, että viihdyn vallan mainiosti yksin. Harvemmin koen, että minulla olisi tylsää tai tekemisen puutetta. Kun sitten taas mitä enemmän ihmisiä on ympärilläni, sitä yksinäisemmäksi itseni usein tunnen. Yksin oleminen ei minulle missään nimessä tarkoita yksinäisyyttä.

Kaikesta huolimatta toki hymyilen ihmisille ja tulen hyvälle mielelle siinä missä muutkin, kun minulle hymyillään takaisin. Tervehdin, jopa ennen kuin itse ehdit tervehtiä. Saatan mielelläni vaihtaa pari sanaa vaikka täysin tuntemattoman kanssa, jos aihetta on. Mutta yleisesti en pidä ihmisistä. Ei mikään muu ole niin paha, tuomitseva ja ajattelematon kuin ihminen. En kuitenkaan (tietystikään) automaattisesti lokeroi tapaamiani ihmisiä pahoiksi. Tottakai jokainen ihminen on loppujen lopuksi esimerkiksi potentiaalinen ystävä. Mutta kun en tarvitse uusia ystäviä elämääni. Näin on hyvä. En muuta kaipaa, en halua. Yksikin riittäisi. Ja minullahan on kaksi.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Äitienpäiväfiiliksissä


Olen huono nainen. Vähemmän nainen, kuin naiset yleensä. Sillä minä en tahdo lapsia. En ole koskaan niitä tahtonut. Paitsi joskus viisitoistavuotiaana haaveilin, miltä tuntuisi olla raskaana. Samoihin aikoihin haaveilin Bruce Willisistä ja lähetin hänelle luokkasormukseni. Olin ihan varma, että joskus näkisin kuvia, jossa hänellä on se sormessa. Teini-ikäisenä sitä haaveilee kaikennäköisestä.

"Milloin teille tulee lapsia?" Ei meille ole tulossa, ei tahdota. Vaan harva kysyjä tyytyy tuohon vastaukseen. Kyllähän lapsia kuuluu hankkia! Niitä kuuluu saada! ELÄMÄN TARKOITUS ON LISÄÄNTYÄ! En minä tahdo. Minä tahdon sterilisaation. Olen odottanut kolmeakymppiä jo monen monta vuotta, jotta laki sellaisen minulle sallisi. Minua on myös vannotettu odottamaan kolmekymmentäkaksivuotiaaksi, jos mieleni vielä muuttuisikin. Mutta ei se siitä muutu. Olen pahoillani (paitsi etten ole). Ei minusta tule äitiä. Sydämessäni ei ole mitään koloa tai pienintäkään sopukkaa, jonka vain oma lapsi voisi täyttää.

Mitä sitten tykkään lapsista? Lähtökohtaisesti en tykkää edes ihmisistä yleensä! Mutta, poikkeuksia löytyy, sekä lapsista että aikuisista. En ole koskaan ymmärtänyt, miten joko tykätään lapsista tai ei tykätä. Sehän on ihan yhtä tapauskohtaista kuin aikuistenkin kanssa. Jotkut lapset on oikein kivoja, samoin kuin jotkut aikuiset. Harva eläinrakaskaan taitaa tykätä ihan kaikista eläimistä. Hämähäkeistä ja sellaisista. Tai esimerkiksi koirarakkaat jokaisesta rodusta. Tapauskohtaisia juttuja kaikki. Jotkut myös vastaavat vapaavalintaisen lapsettomuuden syyksi, että lapset on kivoja niin kauan kun eivät ole omia. Itse en ole edes tätä mieltä. Kun se on sitä tapauskohtaista.

Totta on se, että yksi asia jolla saan hermoni menetettyä takuuvarmasti on kiljuvat kakarat ympärilläni, kun yritän esimerkiksi tehdä ostoksia. Varsinkin, jos tilanne vaatii ajattelutyötä. En voi sietää meteliä, ellen pidä sitä itse (olen siinä lahjakas). Tai jos sitä pitää vaikka kissani. Eikä kun hetkinen.. ei, harvemmin pidän siitäkään, että kissa pitää meteliä. En myöskään pidä siitä, että puheeni päälle huudetaan tai silloin vaaditaan huomiota, kun minulla on juttu kesken. Vihaan tahmaisia käsiä, joista en tiedä missä ne ovat juuri olleet ja sitä, jos päälleni aivastetaan tai yskitään.

En tunne äidillisiä tai muitakaan lämpimiä tunteita, kun näen sinun vauvasi kuvia. Mielestäni vauvat eivät ole automaattisesti söpöjä. En tunne sen enempää katsellessani jonkun ihmisen vauvan kuvaa, kuin tunnen katsellessani jonkun aikuisen kuvaa. Eri asia on, jos minulla on erittäin vahva tunneside ihmiseen, jonka lapsi on kyseessä. Näiden ihmisten lapset ovat minulle lähes automaattisesti tärkeitä, kun taas puolitutun lapsi on vain.. no, puolitutun lapsi.

Vaan silti tiedän, että jokainen lapsi on arvokas. Viaton, puhdas, joita kukaan älkööt satuttako. Itken monesti ja paljon heidän kokemiensa vääryyksien vuoksi. Mikään ei ole tässä maailmassa yhtä väärin kuin se, mitä hirvittäviä asioita lapset joutuvat näkemään tai kokemaan. Tiedän, miten jokainen lapsi on syntyjään hyvä. Heissä on tulevaisuus ja toivo. Olen aidosti onnellinen jokaisen puolesta, joka saa lapsen kun sellaisen haluaa. Olen aidosti surullinen jokaisen puolesta, joka ei saa lasta kun sellaisen haluaa. Vauvauutiset on yleisesti ottaen aivan mahtavia uutisia. Minusta on valtavan liikuttavaa nähdä, miten pakahduttava se hetki on ihmiselle, kun hän tapaa lapsensa ensimmäistä kertaa. Pystyn siis ymmärtämään erittäin vahvasti lapsen arvon ja merkityksen ihmiselle. En silti koe tarvetta, halua, kutsumusta, mitään sellaista, että alkaisin tästä itse lisääntyä.

Myös ajatus siitä, että minulla olisi oma lapsi, jota suojelisin koko maailman pahuutta vastaan kuin leijonaemo konsanaan ja samalla sydämessäni tietäisin etten siinä onnistu kuitenkaan, on aivan äärimmäisen ahdistava. Tiedän myös, että tämä maailma on oikeasti aika paha paikka, enkä tahdo tänne lapsia itse saattaa. Saanen siis olla lisääntymättä.

Tunnen itseni kokonaan naiseksi vasta sitten, kun olen sterilisaationi saanut. Uskoakseni sen jälkeen saan suljettua myös ihmisten kyselevät ja inttävät suut. Joskus toivon, kun oikein vänkäämällä asiasta väännetään, että saisin sanottua olevani kykenemätön saamaan lapsia. Tirauttaisin vielä pienen kyyneleen. Jo loppuisi kyselyt.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Jaa miten niin et muka pysty?

Oletko koskaan yrittänyt? Ihan tosissasi? En usko.

Jokaisella on elämä ihan omissa käsissään. Jokainen sekunti on mahdollisuus muuttaa elämän suunta. Kliseisiä sanontoja, mutta niin totta. Jos tämän hetkinen tilanne ei miellytä, muuta se. Jos jostain syystä on paha olla, mieti mistä se johtuu ja tee tarvittavat muutokset, jotta ei olisi enää paha olla. Nämä asiat vaativat oikeasti vain yhden pienen päätöksen, ei mitään muuta. Se on juurikin niin yksinkertaista. Ihmisillä on tapana monimutkaistaa niitä asioita, jotka olisivat hirvittävän helppoja. Mutku, entäku, mitäjos. Tee päätös, muuta asia ja jatka kohti onnea. Sillä valittaminenhan ei ole sallittua, jos et ole mitään asian eteen tehnyt. Valittaminen asioista, joille voisi helposti jotain, mutta ei viitsi, on silkkaa typeryyttä. 

Jos olet huonossa työpaikassa, johtui se sitten työstä itsestään, ilmapiiristä tai mistä hyvänsä, lähde pois. Kun työ antaa vähemmän kuin ottaa eikä muutoksia ole parempaan luvassa, lähde pois. Tässä kohtaa moni sanoo taas, että mutku. Lähde pois. Kuinka monta vuotta aiot vielä elämästäsi tuhlata sille, ettet ole tyytyväinen? Mieti kuinka monta tuntia vietät jo pelkästään viikosta töissä, kuinka väsynyt olet ehkä töiden jälkeen, kuinka työ lohkaisee ehkä kaikkineen elämästäsi suuremman viipaleen kuin vapaa-aika. Saatat olla suurimman osan elämästäsi tyytymätön päiviisi. Siinäpä mukava asia sitten pohdittavaksi kuolinvuoteella.

Jos olet huonossa suhteessa, lähde pois. Suhde voi olla huono monesta syystä ja esimerkiksi siksi, ettei se etene mihinkään. Jos se ei pyyntöjen, keskusteluiden ynnä muiden asioiden jälkeen vielä vuosienkaan jälkeen etene, lähde pois. Vai tahdotko tyytyä ihan kivaan, kun voisit saada jotain loistavaa? Haluatko uhrata loppuelämäsi yhtään millekään, missä et ole tosissasi onnellinen? Rakkaudella ei ole näissä asioissa edes merkitystä. Rakkaus yksinään ei riitä. Esimerkiksi naisethan ovat kautta aikain rakastaneet miehiä, jotka heitä hakkaa tai kohtelevat muuten huonosti. Ei rakkaus ole hyvän suhteen mittari. Lähde pois, jos et saa suhteelta sitä, mitä siltä tarvitset ollaksesi ihan oikeasti onnellinen.

Jos sinulla on ylipainoa, huono kunto ja kärsit siitä kaikesta, onko sinulla oikeus valittaa, jos et asialle mitään tee? Ei ole. Mutku. Olet luultavasti yrittänyt, mutta taas sortunut. Et siis ole oikeasti yrittänyt. Kun ihminen jotain tahtoo, hän onnistuu. Tarvitsee vaan tahtoa ihan oikeasti. On oltava valmis tekemään tarvittavat muutokset. Jos et ole valmis luopumaan päivittäisestä pullasta ja ruokatauon suklaapatukasta, tai viikonlopun mässäilystä, saati sitten alkoholista (kyllä, alkoholissa on paljon kaloreita, huikauhistuseisiitävoiluopuaikinäkoskaan!), et oikeasti tahdo muutosta tarpeeksi kovin. Jotain tarvitsee uhrata saadakseen jotain vielä parempaa. Älä valita, jos et ole valmis mistään luopumaan. Jos teet asioita, mitä olet aina tehnyt, saat vain asioita, mitä olet aina saanut. Toisin sanoen; saadaksesi jotain mitä sinulla ei ole ennen ollut, sinun täytyy tehdä jotain, mitä et ole ennen tehnyt.

Priorisoi. Mieti, mikä on oikeasti tärkeää juuri sinulle. Elä ensisijaisesti itsellesi. Mieti, mikä on pielessä ja miksi. Jos et ole onnellinen, siihen on olemassa syy. Etsi syy ja sitten muuta se. Kyllä, jokainen pystyy siihen, se on juurikin niin yksinkertaista. Yksi pieni päätös. Ei ole olemassa mutkuja, entäkuja, mitäjosseja. Tee päätös, pidä se ja saat mitä haluat. Kysymys ei ole edes itsekurista. Kysymys on ihan vain päätöksestä ja sen pitämisestä. Se ei ole päivittäistä taistelua itsekurin kanssa, se on ihan vain päätöksen pitämistä. Älä monimutkaista asioita, jotka ei sellaisia ole.

Sillä unelmista tulee totta. Olen siitä elävä esimerkki. Kirjoitan kokemuksesta, kaikissa yllämainituissa asioissa. Se menee juurikin noin. Lähdin pois työpaikasta, joka vei ja vei, eikä antanut muuta, kuin apua laskujen maksamiseen. Löysin tilalle työn, jonka halusin, jota tahdoin tehdä päivästä toiseen, jonne menin iloisena ja mielelläni, jossa sydämeni oli mukana.  Lähdin pois suhteesta, mikä ei mihinkään edennyt ja sain tilalle jotain, mitä en tiennyt koskaan olevan olemassakaan. Siinä kohtaa suurin unelmani toteutui. Ja kyllä, pudotin myös kiloja, hankin lihaksia ja luovuin ilomielin kaikesta sonnasta, jota kehoni ei tarvitse. Sain sen terveyden ja vartalon, jonka tahdoinkin. Ja mitä vielä? Muutin toiseen maahan, paikkaan josta haaveilin jo pikkutyttönä. Luopumisen määrä oli suuri mutta välttämätön, jotta unelmista tuli totta. Sydän särkyy, mutta se on mahdollista rakentaa uudelleen kokonaiseksi uusilla asioilla. Ja siitä tulee vieläkin täydempi. Se pienikin sopukka siellä tulee täytetyksi. Siltä tuntuu täysi onnellisuus. Siltä tuntuu, kun kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin pitääkin. Ja se kaikki vaatii vain yksinkertaisia, pieniä päätöksiä.

Joten älä selitä. Lopeta valittaminen ja aloita tekeminen.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Terveisin Luuviulu

Kolmannessa kirjoituksessani pohdin kysymystä, joka on askarruttanut mieltäni jo vuosikausia. En kritisoi tässä kirjoituksessa ihmisiä tai ihmisryhmiä. Lue ajatuksella ja huomaa, mistä oikeasti kirjoitan.

Olen aina ihmetellyt, miksi hoikkia ihmisiä saa haukkua. Miksi se on hyväksyttävää, mutta ylipainoisten ihmisten haukkuminen on julmaa? Miksi molemmat eivät ole yhtä ikäviä asioita? Laihat ovat tuulen raiskaamia rantaheiniä, luukasoja. Heille saa huudella, että vain koirat juoksevat luiden perässä (millä haukutaan myös laihan ihmisen miestä koiraksi). Hoikalta ihmiseltä on lupa järkyttyneenä kysyä, miksi hän on niin kovin laiha, mutta hoikka ihminen ei saa kysyä takaisin, että miksi itse kysyjä on kovin ylipainoinen. Se olisi törkeää. Hoikkien painoa on lupa kommentoida kovaan ääneen, on lupa kauhistella, kutsua luuviuluksi ja tietysti aina on lupa sanoa, että söisit joskus. On hyväksyttävää käyttää kommenttia, että jospa laihalla ihmisellä vaikka olisi matoja, kun kerran on niin laiha. Rimppakinttu, pulkannaru, tikku, jopa (täysin tietämättömien suusta) anorektikko. Kaikella tapaa on lupa kertoa, että ihminen on ällöttävä, koska on laiha. On sallittua käydä sanallisesti kimppuun ja kertoa, ettei toinen voi millään olla hyväksyttävä, tarpeeksi. Ettei toinen riitä ihan vain omana itsenään. Sellaisena kuin on.

Olen kuullut elämäni aikana kaikki mahdolliset haukkumasanat aiheesta, eivätkä ne ole aikuisiälläkään loppuneet. Olin hoikka jo kun vauvanpyöreydestä kasvoin lapseksi. Olen siitä lähtien saanut kuulla, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Kelpaisin vain, jos lihoisin. Syömisissäni ei ollut koskaan mitään vikaa. Jouduin jo pienestä pitäen kertomaan, että minä syön. Ala-asteella terveydenhoitaja ei uskonut, että syön. Totesi, että taidan olla vähän kronkeli. En niin pienenä edes tiennyt mitä sana tarkoittaa, enkä osannut vastata. Hänelle piti laittaa kotoa lappu, jossa luki, että kyllä, tyttäreni syö ja kunnolla syökin. Näihin aikoihin en antanut puheiden vaikuttaa, koska minun oli hyvä olla sellaisena kuin olin.

Kuitenkin siinä vuosien saatossa, kun puheet eivät koskaan loppuneet, opin sekä vihaamaan liikuntaa, että syömään kaikkea mahdollisimman epäterveellistä, jotta painoni joskus nousisi. Opin mättämään karkkia, sipsejä, roskaruokaa, suklaata, jäätelöä. Ihan mitä vain, missä oli mahdollisimman paljon kaloreita, rasvaa, sokeria. Kaikkea mikä lihottaisi. Söin vuosia näin. Saatoin käydä syömässä hampurilaispaikassa parhaimmillaan kahdeksan kertaa viikossa. Tätä ei koskaan kukaan ihmetellyt, tämä oli täysin normaalia. Puheet liiallisesta laihuudesta pikkuhiljaa hiljenivät, mutta kukaan ei koskaan myöskään sanonut, että nyt olisin hyvä. Siispä jatkoin syömistä. Pizzaa ja suklaata aamupalaksi energiajuoman kanssa. Ja sydämeni tahtoi tulla rinnastani ulos, hengästyin kaikesta toiminnasta enkä jaksanut oikein mitään.

Söin kehoni kaikkialta löysäksi, söin itseni suurempiin vaatekokoihin. Jossain vaiheessa jotenkin havahduin ja katsoin itseäni kunnolla. Vihasin itseäni ja sitä, miltä näytin ja miltä tuntui. Sain siitä liikuntakipinän ja kipinän siirtyä terveellisempään ruokavalioon. Kuin itsestään painoa tipahti kymmenisen kiloa, olo oli loistava ja tykkäsin oikeastaan ensimmäistä kertaa peilikuvastani, koska olin saanut lihaksiakin. Ja sieltä ne puheet sitten palasivat. Ulkonäköäni kommentoitiin, kauhisteltiin, sanottiin, että hyi, miten oletkin niin laihtunut!  Sanotaanko ylipainoa keränneille ihmisille koskaan päin naamaa hyi, ilman että se on edes tarkoitettu haukuksi? Niin, että kommentoija kuvittelee sen olevan täysin ok? Hoikkien ihmisten kimppuun on hyväksyttävää käydä, enkä ymmärrä miten se eroaa siitä, että suuremman ihmisen kimppuun ei saa käydä. En siis taaskaan riittänyt itsenäni, vaikka minulla oli loistava olo. Ja koskaan en edes ollut lähelläkään sitä, että olisin ollut epäterveellisen laiha. Jouduin selittelemään ulkonäköäni ihmisille, joille se ei kuulunut.

Tästä alkoi sitten jälleen epätoivoinen painon ylös saaminen, mutta tällä kertaa terveellisesti, lihasten rakentamisen kautta. En enää suostunut siihen, että terveyteni kärsisi. Monta vuotta koitin nostaa painoani treenaamalla. Koskaan ei peilikuva miellyttänyt. Aina katsoi takaisin liian laiha ihminen. Tiettyjä vaatteita ei voinut käyttää, koska niissä korostui hoikkuus. Piti piilotella. Kesät olivat kamalia, koska en suostunut kulkemaan vähissä vaatteissa. Vihasin itseäni jälleen. Vihasin, koska en ollut tarpeeksi. Koska olin liian laiha, sanoivat. Sitä oli todella vaikea olla kehossaan, kun ei esimerkiksi kuumeen vuoksi voinut treenata. Epätoivo, itseinho. Ajatus, että epäonnistun taas, laihdun, lihakset katoavat. Mittasin arvoni treenikertojen mukaan. Jos tiettyä määrää ei päässyt suorittamaan, olin huonompi. En ollut tehnyt kaikkea silloin sen eteen, että paino olisi noussut.

Nyt hiljattain jotain tapahtui. Katsoin itseäni peilistä ja totesin, että oikeasti olen aikamoinen pakkaus juuri tällaisena. Kehoni on terve, olen saanut huomattavasti lihaksia ympäri kehoa, aivan kuten olen tahtonutkin. Miksi minä en kelpaisi? Miksi minun pitäisi olla jotain paljon enemmän, kuin olen? Miksi en saisi olla jo nyt tyytyväinen? Miksi se numero siellä vaa'alla määrittäisi minun arvoni? En tahdo treenata, koska on pakko. En tahdo syödä, koska on pakko. Tahdon nauttia molemmista asioista ihan oikeasti, ilman että niiden tarkoituksena on takaraivossa koko ajan se perhanan painon nostaminen. Päätin siinä silloin, että kelpaan. Päätin, että kelpaan oikein loistavasti. Jos tämä on se keho, jolla mennään loppuelämä, niin kyllä kelpaa mennä. Ymmärsin, että eihän se ole minun ongelmani, että jollain toisella on ongelma minua, minun kehoani ja painoani kohtaan. En jaksa enää selitellä, saisinko jo elää? Jos et hyväksy, se on tosiaan sinun ongelmasi, ei minun. Minä hyväksyn itseni, nyt vihdoin, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen. Et voi sanoa mitään, millä voisit mieleni enää asiasta muuttaa. Kehoni ei ole enää projekti, kehoni ei kuulu muille. Se on minun ja minä päätin pitää siitä. Tämä mahtaa ärsyttää vielä enemmän. Ihminen on hoikka ja vielä ylpeä siitä!

Tiedän myös, että paljon näiden ilkeiden sanojen ja maahan polkemisien takana on oma epävarmuus omasta painosta. Eipä kukaan (terve) hoikka kauhistele toisen (tervettä) hoikkuutta. Minua askarruttaa myös suuresti se, että kun tässä maailmassa ei ole hyväksyttävää olla epäsuvaitsevainen, ei saa haukkua toista uskonnon, ihonvärin, seksuaalisuuden ynnä muun takia. Tämän kaiken kaikki tietävät, vaikkei välttämättä olisikaan samaa mieltä. Kaikki tietävät myös, että isompia ihmisiä ei saa haukkua. He ovat kurvikkaita, niin voi sanoa, sillä se on ylistävää. Aina kuuluu kehua niitä hyviä ominaisuuksia toisissa, kiinnittää huomiota siihen, mikä on kaunista. Mutta kaikesta tästä huolimatta hoikemmalle ihmiselle saa sanoa, että hyi, hän on ruma sellaisena kuin on, hän ei kelpaa. Söisi jotain. Koulukiusaaminen ei ole hyväksyttävää, ei toisen ulkonäköön tai muuhunkaan asiaan saa puuttua, pahaa sanaa ei saa sanoa. Harva aikuinen tajuaa kiusaavansa samalla kun opettaa lapsellensa, että kiusaaminen on aina väärin.

On aina yhtä surullista, että ihmisen pitää lyödä toinen maahan tunteakseen oma olonsa paremmaksi. Lapsilta sen vielä ymmärtää, hehän ovat kuitenkin lapsia eivätkä vielä ymmärrä tekojensa ja sanojensa seurauksia. Aikuisten kesken se on vain surullista. Voimmeko oikeasti syyttää maailmaa siitä, että se on ulkonäkökeskeinen, pinnallinen? Sehän on juuri se malli, minkä annamme. Ihmisen täytyy näyttää tietynlaiselta, olla oikean kokoinen, värinen, pukeutua oikealla tavalla, että on hyväksyttävä. Mitä on tapahtunut sille, että niin kauan kun ihminen on terve, eikä tee itselleen tai läheisilleen hallaa elintavoillaan, niin kauan ihminen kelpaa? 

On myös ihmeellistä, miten laihuutta, urheilua ja terveellistä elämäntapaa joutuu selittelemään - ylipainoa, liikkumattomuutta ja epäterveellisyyttä pidetään normaalimpana. Samaan tapaan, kuin alkoholia käyttävä ei joudu selittämään miksi juo, kun taas absolutistin on seliteltävä miksi hän ei juo. Eikö terveys ole enää mikään mittari?

Minä olen päättänyt, että kelpaan, aivan sama mitä sanot. Minun ei myöskään tarvitse lyödä sinua maahan sen takia, tiedän arvoni muutenkin, sinä saat olla aivan omanlaisesi. Ehkä parasta koko tässä Suomesta pois muuttamisessa oli se, että pääsin pois tuomitsevasta ilmapiiristä. Yhtäkkiä löysin peilistä ihmisen, josta pidänkin. Leikkasin hiukseni huomattavasti lyhyemmiksi ja leikkasin itselleni vielä kivan otsatukankin. Asioita, joita olen jo vuosia tahtonut kokeilla, mutten ole siihen pystynyt. Ajattelin aina mitä muut sanovat, että ehkä en sitten taas kelpaa. Nyt tiedän, että ainoastaan sillä on väliä, että kelpaan itselleni. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta teillä oli kehostani yliote. Loppuelämäni ajan siitä päätän yksin minä.